Huomenna se alkaa, tokossa ensimmäinen maajoukkueen karsintakoe monelle tokoilijalle.
Vaikka minä ja Miilu ei kisatakaan huomenna niin kisaamista ja pelkoa/jännittämistä on tullut mietittyä viime päivinä ja mietin, että mikä siinä on se avainasia, että jotkut jännittää ja jotkut ei? Jotkut jännittävät, vaikka olisivat kisanneet jo huomattavia määriäkin ja vuosia.
Ja mikä on se avain niillä, jotka pystyvät olemaan enempiä jännittämättä ja rentona kehässä?
Onko pelon syinä esim. tulostavoitteet, epäonnistumisen pelko, esiintymisen pelko, epävarmuus osaamisesta vai vaan jotain epämääräistä?
Itse en isommalti jännittä kokeita, mutta muistan, että kokeet joissa olen asettanut tulostavoitteen (esim. evl1-tuloksia TK4:een metsästäessä) eivät ole menneet niin hyvin, tai edes sinnepäinkään, joten kaipa sitä alitajuisesti luo sitten painetta itselleen kun miettii tulosta.
Jotkut taas tykkäävät, että on pieni jännitys päällä jolloin osaavat paremmin itsekin tsempata kokeessa. Eli ei se ole välttämättä negatiivistakaan aina. Ja toisaalta se pieni jännityksen tunne mahanpohjassa on myös mukava tunne tai kuuluu jopa asiaan :)
Kuhan pohdiskelen aikani kuluksi kun ei ole muutakaan tekemistä ;)
Tänään törmäsin Olivia lehden pääkirjoituksessa (!) hyvään kirjoitukseen asiasta:
* Urheilupsykologit ovat tienneet tämän jo pitkään. Kun epäonnistumista ei pelkää, alkaakin onnistua.
Jos sallii itselleen myös epäonnistumisen, se ei tarkoita sitä, että antaisi itselleen luvan olla yrittämättä.
Täydellinen urheilusuoritus on samaan aikaan täysin keskittynyt ja täysin rento.
Pelolla ei siinä ole sijaa, sillä pelko vetää mielen solmuun. *
(lähde: Veera Luoma-aho, pääkirjoitus. Olivia 1/14.)
Tsemppiä kehään huomenna kamut! :)
Ja ne Miilun treenit: jatkettu samoja jumppasarjoja eli kaukoja ja tunnareita ;)
2 kommenttia:
Mäkin olen pohdiskellut välillä samaa. Rasmuksen kanssa jännitin ekoissa kisoissa, sitten tosi vähän. Toki kisa aamuna ajattelee, miksi mä ilmoitin näihin! Päädyin sitten siihen, että koska luotin, että Rasmus osaa ja oli niin varma niin tiesin aikalailla miten se tekee.
Ruutin kanssa varmuudesta ei voi puhua ja usein tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea voidaan mokata. Huomaan kehässä, että keskityn liikkuriin tai ajattelen, että jospa se ei tee tossa virhettä.
Pari kk sitten luin tästä blogista: http://suvikko.blogspot.fi/2012/12/psyykkinen-valmentautuminen.html Vapun luennosta (kiinnostais kuulla itsekin). Sen jälkeen koitin, että ajattelen aina parasta suoritusta. Vaikka joku upea kisa ja sitä fiilistä, kun kaikki sujui. Kehässä keskittyy koiraan. Ajattelee etukäteen, mitkä on meidän tason mukainen suoritus.
Lopussa on mainittuna, että pidempiaikainen tavoite voi olla, mutta siitä yksi pala on kyseinen suoritus.
Toko on paljon vaikeampaa, agilityssa keskittyy suoritukseen ja koiraa ja unohtaa kaiken muun. Tokossa ehtii ajatella vaikka mitä.
Mulla oli sama juttu, Kertun kanssa jännitin tosi paljon koska sen kanssa ei ikinä tiennyt mitä kehässä tapahtuu ja nyt Miilun kanssa on paljon helpompaa kun pystyy luottamaan koiraan.
Kiitos Tiia linkkivinkistä! :)
Lähetä kommentti