Rakkaudesta lajiin

Paimennus, tuo ihana laji joka vie mennessään ja hurmaa koiran omistajan, kun hän seuraa koiransa viettien heräävän ja maagisesti toimivan. Kävelet rauhassa pellolla, tuuli suhisee korvissa ja koira juoksee kauaksi hakemaan lampaat ja tuo ne hienolla temmolla sinulle samalla, kun nojailet paimennussauvaasi nauttien yhteistyöstänne..
Släp! todellisuus: turhauttavaa, ei omia lampaita ei tarpeeksi treeniä, koira menee miten sattuu ja omistaja etenkin ja sen lisäksi omistaja sössii vielä koko homman joka kerta, tarvot kumpparit jalassa pellolla hikisenä ja huudat lie downia vähintään kuusi kertaa sekunnissa koiralle joka menee ja tekee itsekseen omia juttujaan. Mietit, mikä on kun ei homma toimi ja miksi et ymmärrä hommasta yhtään mitään vieläkään. Milloin se onnistuminen alkaa? Sytyttääkö vai ei, hirttääkö kaasu kiinni? Mietit sitä vielä kun ajat kotiin, kotona huomaat että ajoit ne paimennuskumpparit jalassa, joten auton polkimet on lampaan paskassa. Shit.
Ensi viikolla uudestaan!

PS: kirjoitettu huumorilla, pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa ;) Paimennus on ihana ja vaikea laji ja niin hienoa ja parasta ja välillä myös niin turhauttavaa ja välillä myös palkitsevaa :)
Hillan treeneissä ollut haasteita, mutta valoa tunnelinpäässä näkyvissä ja se onnistuminenkin kävi kylässä!